Tarkalleen miten monta tuokiokuvaa hän oli luonut oli jo unohdettu kun teksti alkoi valmistua on yksin basisti Jukka Koskelaisen tiedossa. Kuivin silmin kirjoitettu syöksyi huonekasvin lehtien värisenä mieleen, ja tajusin ettei tämä ollut oikein. Jos musiikki kurvaisi pihaan poliisiauton muotoisena pistoolit lanteilla tai astuisi ruskeat portaat ylös oviaukosta, pistäisi päänsä sisään ja tilaisi kahvit tai näkisi albatrossin paskovan hylkeen päälle. Jos tai jos. Jos pyhä ihminen istuisi vihreään ruohoon, tahrisi neitsytkaapunsa ja ehkä maistaisi lehmän maitoa, jos tämä turha teksti poltettaisiin ja käytettäisiin lämmitykseen, sähköntuotantoon ja ydinvoimalan jäähdytykseen, jos tai jos tuo ja se. Kulunut vitsi käytti itsensä loppuun 80-luvulla, jota tämän lukijat kuvittelevat aikalaisekseen. Ja aika. Sen viisari kului viikko sitten puoliksi, mistä alkaen olemme mitanneet kokemuksia rahassa. Ajattelimme, ja se voi olla väärin, että riittävä mittaus antaisi moraalisen ohjeen, joka lukisi itse tuloksessa, jonka kvanttimallintaisimme koskemaan koko tilaa. Kun olisimme ottaneet atomin, yhdistäneet sen toiseen elektromagnetismin keinoin, kieputtaneet elektronin sille kuvittelemaamme todennäköisyyteen ja mitanneet erään toisen ionin aamukamman piikit, niin sanoakseni, olisimme lähestyneet todellisuuden ydintä. Mutta hän alkoi hitaasti kuolla. Keskustietokone, avaa tiedosto hänestä. H-A-N-N-U K-A-R-V-I-N-E-N. Prof. DSc. Ausk.

 

comments powered by Disqus