Hän oli joukko tapahtumia. Hätäinen mielikuva siitä, miten pienet koululaiset keskittyvät alkioiden siirtymiseen yhteenlaskemiseksi ja vähentämiseksi. Miten palikat pinoutuvat. Vihreät. Tai ehkä ruskeat. Opettajalla on mustat hiukset. Traktori seinällä. Pelto.

Hän muistaa. Lapsuudessa oli kaupunki, jossa sukulaiset tarjosivat perätysten pöydän täynnä hillosilmäkeksejä, pikkuleipiä, kahvikakkua ja varmaankin mehua.

Sitten hän oli vähällä sokeutua. Värit muuttuivat. Äkkiä vihreä nurmi hyökkäsi silmiin kuin tukahduttava peitto, paloi puhki, sattui ja väsytti. Aikanaan siihen tottui. Ehkä värit myös muuttuivat uudelleen. Kadmiumkeltainen saattoi sekoittua sitruunankeltaiseen syövyttävistä ominaisuuksistaan huolimatta. Perhosen siivit mahdollisesti kaipasivat molempia irrotakseen myöhemmin paperista, repeytyäkseen ja mennäkseen tuhoon. Samaan aikaan hän tuijotti muoviinpakattuja gerberoita joiden kuihtuminen muutti värit joita hän ei tuntenut. Jälleen olivat silmät hänet pettävä.

Äiti kuljetti lapsuuden läpi niin kuin kaikki lapset joilla on äiti. Nuori äiti vihreässä ajanhenkisessä nappimekossa. Vanhentunut äiti. Väliin hän poimii tapahtumia, jotka muistaa. Tulee kieli. Kieliä. Kielet. Sitten hän mykistyy.

Bassokontapunktikko Jukka Koskelainen (s. 1969) on suomalaisen nonsenserunouden esitaistelija. Hän on väsymättä kitkenyt runouslajin huonoja vaikutteita ja pyrkinyt edistämään oikean runouden esiinnousua. Koskelainen on erityisen perehtynyt Latinalaisen Amerikan kapinalliseen runousperinteeseen. Rakkaussuhde runouselämään syntyi jo vauvaiässä klassisten Hanhiemon runolippaiden parissa. Nyt Koskelainen johtaa Elävän runouden arkistoa, joka pyrkii saamaan kiinni kestävän runouden kokonaiskuvasta. (Avotakka 5/1999)

Hän alkoi kirjoittaa ilman laseja nähdäkseen tarkemmin. Upottavat vihreät. Katoavat keltaiset. Oudot ruskeat. Nimettömät violetit. Niin hänen silmänsä menivät omille teilleen kohdataksensa, palatakseen ja taas pysähtyäkseen sillä hän oli pysähtyvä, sokeutuva, mykistyvä mutta vieläkin elävä. Käsien kuivuvat solut antoivat esikuvan kaikille henkilöille. Vasta-ajettu parta oli vauvan. Ja voisi kääriytyä. Those are pearls that were his eyes ja petals on a wet black bough.

Kuvat olivat hänelle tärkeitä, vaikka hän ei ollut imagisti eikä piktografi. Kiireisten liikkeiden kuvaaminen ei häntä kiinnostanut vaan elämän ulostulo ihmisissä. Joskus hän sanoi: ”Kuin lintu olisi iskenyt siipiään.” Silloin hän oli saanut hyvän kuvan, vanginnut näppäimistönsä ja kameransa yhteiseen vaikutukseen, joka ulottui vuosisatojen tuolle puolelle. (Journalisti 9/2001)

Vangitut sanat elävät. Burmalainen Aung San Suu Kiy on elänyt kahdeksan elämää sotilasjuntan pinteessä, mutta hänkin muistaa lapsuutensa äidin. Astuessaan politiikkaan Aung San Suu kysyy itseltään salaisia kysymyksiä ja vaikenee pimeyden viittaan. Kun ajattelee toisin, ei voi todeta samaa tai nähdä kangastuksia. On vastattava reaalimaailman haasteisiin eikä elää pilvissä. Niin sanoo oikea ajattelija San Suu Kiy suoraan maailmasta. (HS 31.10.2011)

Sikani minä pakotan sinut syömään. Sikani on syönyt sinusta. Painan kuin minulla olisi voimia. Fysiikan luokka, nousevien penkkirivien katederi, irtopulpetit. Lehtori Määttä-Päättä kipinöi ja iskee tulta, kappaleet käyttäytyvät, niihin vaikuttavat voimat ja sitten meillä on puhtaasti kuvitteellinen voima, jollaista ei voi olla olemassa. Syö, sikani. Syö. Syö myös aika-avaruuden suhteelliset koordinaatistot, joissa oliot liikkuvat, meistä useimmat samassa paitsi jos päädymme kiertoradalle tai ajelehdimme ulos. Me olimme eliittiä, sitten meidät laukaistiin ja menimme sekaisin, aloimme kieppua, törmäsimme. Materian törmäyksestä syntyy aikanaan lämpöenergiaa, välittömästi kappaleet vaikuttuvat ja niiden liike muuttuu, joskus lakkaa. Kaikki riippuu koordinaatistosta, koska voima on koordinaateissa. Me voimme päättää, onko meillä voima. Me valitsemme yhteisen tarkastelupisteen.

Hän oli hyvin pettynyt enimmäkseen. Hän nukkui, heräsi ja söi.