Hän oli yksi viimeisistä. Kirkkaansininen taivas antoi auringon paistaa hieman liian lujaa vähäiselle hiekalle, jonka vanha muovi yhä erotti vaaleasta kivikaiteesta ja samalla kivilajilla päällystetystä kävelytiestä. Putket törröttivät rantavarjojen jalustoista. Kauempana näkyi rantatuolien kasoja sikin sokin. Hän väisti kiven särkemän aallon sirpaleet ja korjasi suuntaansa kauemmaksi.

Kyltit kertoivat menneistä palveluista, liikennemerkit osoittivat suuntia, joissa ei ollut ketään, ja antoivat määräyksiä, joilla ei ollut enää merkityksiä. Suljetut ikkunat olivat tyhjiä, mutta niiden takana oli kertomuksia. Ne muistettaisiin järjestyksissä, joihin huonekalut ja tavarat kaappien sisällä oli jätetty, odottamaan että niihin taas koskettaisiin. Joku muistaisi tuon kiven, hän mietti.

Lähtijöillä oli ollut puoli vuotta aikaa, jonka he olivat käyttäneet lopulta järjestelmälliseen työhön. Talot ja korttelit olivat järjestäytyneet, oli pidetty lähiympäristön kokouksia, kaupunginosat olivat jakaneet tehtäviä vapaaehtoisille, joille viranomaiset jakoivat suojavaatteet. Kahden kuukauden kuluttua kaikki olivat vapaaehtoisia.

Lähdöstä teki erikoisen se, että eläimet eivät osanneet varoa vettä. Koirat olivat alkaneet juoda merestä ja kissat kulkea lätäköistä. Yksi toisensa jälkeen eläimet katosivat muurahaisista lintuihin. Silloin tällöin kadulle pysähtyi ruumis, jotka vapaaehtoiset keräsivät entisiin kaivoihin. Puut kasvattivat vanhojen paikalle entistä kirkkaampia lehtiä. Vanhat hajosivat tuuleen.

Alus nousi horisontista kirkkaana ja eteni taivaankaarta länteen. Sitä kohti näytti nousevan pieniä välähdyksiä. Suuret kuljetukset oli jo tehty.

Hän sulki suojavaatteensa vetoketjun ja puristi kätensä tiukasti ympärilleen. Kun pimeys laskisi, näkyisivät tähdet.