Olen mahtava murhaaja. Kun katson uhriani silmiin, näen hänen sielunsa. Muuten kaikki ovat minulle vaeltavia laumoja. Paimenet tuovat minulle ruokaa lampaistaan. Avaan silmäni ja näen kedon. Näky voisi olla postikortti iltaan asti, kunnes vähitellen hämärtynyt valo osoittaisi minulle auringon laskevan ja lopettaneen hiljaisen kuolemansa. En tiedä, millä hetkellä näin tapahtui, mutta äkkiä päivä oli kulunut. Pesen hampaani eläneen rasvalla ja kääriydyn nukkumaan. Mahtava mestari opetti minua kaksi vuotta aiemmin. Mestarin mukaan valaan tunteet meressä eivät siirrä vettä vaan valaan evät siirtävät sitä. Rantojamme huuhtovat aallot siirtyvät valaiden mukana vuoroin ulapalle, vuoroin nuolemaan nuotioitamme. Ymmärsin tämän kierron olevan luonnon tapa osoittaa meille paikkamme. Olen matkalla kaukana, liian etäällä nuotiostani. Kävelen veden reittiä. Löydän kiven, jonka kyljessä neliraajainen kulkee vedessä. Piirrän siitä nyt kopion pergamentille. Siinä on ympyrä, neljä samansuuntaista suoraa viivaa ympyrän kehältä ja pienempi ympyrä kahden viivan välissä. En osaa panna sitä veteen, eikä kukaan paimenista osaa piirtää. Aurinko nousee ja paimen tuo ruoan. Lehdet ovat alkaneet kerääntyä maahan puista, joista on tullut keltaisia. Kävelen rantaan, jossa on ruskeita ja mustia veden syömiä lehtiä. Jos tietäisi, kuinka pitkä meri on ja paljonko siinä kävelee valaita, voisi laskea meren ruokahalun. Päälläni on nahkaa ja karvoja, alkaa tulla kylmä.