Aurinko oli polttanut käden hahtuvat. Tuuli pysähtyi. Vesipisarat putoilivat kynsien päältä. Oli hieman kylmä.

Rannassa ihmiset jonottivat kahvilaan, pikkulapset täyttivät kiipeilytelineet. Me harjoittelimme kesää.

Sinun rinnoillasi oli tiukat rajat.

Syysmyrskyssäkin tuoksuit.

Musta kuiva metsä tuulessa.

– En halua tanssia, en kulkea käsi kädessä, en käydä yhdessä syömässä.

Sinä saat mitä haluat.

Joskus tuoksusi hipahtavissa vaatteissa muistutti runoilijan runoa.

Minkä värinen olit? Ruskea. Millainen ruskea? Ehkä keltainen… Mutta millainen väri? Kai ihan tavallinen, pyöreä. Ei pyöreä ole väri eikä ainakaan tavallinen. Jos minulle on? Mutta en tarkoittanut kutsua sinua tavalliseksi. Olet eri tavalla.

Minulle olit keltainen. Olit se mistä en saa kiinni.

Se oli lyhyt keltainen. Katosit sinisen junanvaunun ikkunaan, katosit bussin taakse. Ovilla olit hetken. Keltainen, ehkä, pyöreä ja eri tavalla.