Valo tavoittaa Hämeentien katot. On jälleen kevät. Isä kantaa poikaa harteillaan. Talot keinuvat. Isän päässä on täitä, hän varoittaa, ja kädet vetäytyvät. Kiinteä miehen perse liikkuu rytmisesti liian suurissa farkuissa. Vastaantuleva nainen hymähtää takki kiinni napitettuna. Miehet kulkevat rotsi auki. Koululaiset ovat saaneet pukea kevyesti päälleen. Viilenevä tuuli lämmittää kuin talven avosyli.

Kaikki harvat ovat matkalla jonnekin. Käännymme pois ja näemme rappukäytävän läpi välttämämme säteet. Palaamme takaisin: Rintama kääntyy jälkiään pallopintana etääntyen tasaisesti 300 metriä mikrosekunnissa. Ohitimme juuri kuun. Muutama planeetta. Kahdeksan minuutin ja 19 sekunnin kuluttua tavoitamme kadottavan kuumuuden, jossa valo syntyy. Näemme atomien yhdistyvän. Miljardeja vuosia. Maa syntyi, vesi syntyi. Käännymme mustaan, joka katoaa keltaisen jälkeen.

Alamme piirtää pisteitä. Käytettävissämme on ääretön, rajallinen alusta, jonka ymmärrämme välittömästi läsnäolevaksi säteestä, josta käänsimme ajan. Hetkessä, jota ei ole, käytämme rajattoman ajan, jossa olemme, kuvataksemme kaiken, josta tulee. Sitten olemme jo poissa, kaikki tämä kesti kaiken ajan, ja seuraamme hissin liikkeen kerrosten läpi. Hyvästelemme pisteet, jotka kulkevat lävitsemme, ja siirrämme tarkastelun läpikulkemistamme tasoista kävelemiimme pintoihin.

Valo tavoittaa Hämeentien katot. On jälleen kevät.