Opettaja antoi väriliidut. Liidut lepäävät muovisella, valkoisella alustalla, joka kitisee painettaessa. Opettaja antoi paperiarkin. Paperi on pulpetilla. Väri pysyy liiduissa kuten vesi pysyy joessa, joka virtaa kylän läpi. Toinen puoli on autio ja tyhjä. Suurta jokea ei ylitetä turhaan. Vasta viime vuosina kalamiehet löytävät kosket. Kädessäni on virtaava tukki. Se on heitetty siihen kuten metsässä on kaadettu metsä. Seinältä katsovat aakkoset ja traktorit (tiedän nyt niiden hautaavan puiden vaatteet). Ruskea. Likaantuva keltainen. Oranssin päässä vihreä nokare.

Liidut ovat valkoisella alustallaan uudessa järjestyksessä. Tuossa on keltainen, tuossa punainen. Vaaleanpunainen, aniliini tai pinkki, lisäksi valkoinen ja musta. Vihreä. Oliko liituja kaksitoista? Kaksikymmentä? Maailmaa piirrettiin niillä kuva kerrallaan. Talo ja pelto. Kumpikaan eikä vihreä ei kiinnosta minua. Muistan keltaisen kyljessään kaikkien värien pisteet. Muistan paperin liitujen raapaisujen alla.

Muistan kevään värittömät. Kynnetyn (ruskea) pellon päälle on laskeutunut tomu, tien (harmaa) pinta on vielä kylmä(n värinen), kaukana on (goluboi) vaalea pilvi, puolimatkanrakennuksen kylki oli kerran valkoinen, nyt.

Kuin puu olisi jauhettu.