Vaaleanpunainen valo herätti rakennukset tanssimaan Itäisellä viertotiellä. Idästä nouseva valo lepatti talojen huipuissa, nuoli rintanapit, siirtyi isoveljen takaa suoraan silmiin ja jäi vaatimaan lisää. Siitä ei erottanut enää väriä, se oli valkoinen eli kaiken summa ja se oli outoa kaikkien pilvien jäljiltä. Puiden paljaat, tummat oksat joutuivat värjöttämään osattomina, rungot tummaparkkisina, nahkansa takana.

Puut vihasivat rakennusten jokavuotista tanssia, joka alkoi liian myöhään ja päättyi liian varhain. Puut tunsivat hyvin varjon. Puut rakastivat vain pimeyttä. Ne vihasivat jokaista janonsa päivää, joina rakennukset myivät huumassaan vesioptioita ja tilasivat suolaisilta tuulilta lunta peittämään juuret.

Huonekuuset olivat suurimmat henkipatot. Kukaan ei uskaltanut asioida niiden kanssa, sillä ne olisivat voineet kieliä rakennuksille. Kerrottiin, että aikoinaan kuuset olivat vaeltaneet muiden tavoin, mutta ne olivat joutuneet pettymään erään kiertävän puhujan nostattamaan kumoukseen ja liittoutuneet vihollisen kanssa.

Kerrottiin, että silloin mestattujen rangat olivat maatuneet Hietalahden rantahiekkaan. Nuoret puut kuulivat sieltä yhä keväisin kiljaisuja, kun hiekasta nousevien lasten hennot rungot kiskaistiin irti juurista. Joka kevät joku kertoi tämän tarinan, ja joka kesä lämpenevä hiekka torjui nuorten puiden tutkimusretket.

Vanhat puut seisoivat aloillaan ja nauttivat kausi kauden jälkeen viimeisistä päivistään. Niin kiersi maa aurinkoa, ja se oli hyväksi nähty.