Mihin tarvitsisin säkeitä? Mihin runouden kieltä? Kun kirjoitan yhdelle riville ja rivi vaihtuu rivin pituuden mukaan, ilmaisuun ei imeydy keinotekoisia tasoja, valkeita muotoja tai polyfonisia muoveja. Kaikki tämä on vaarana, kun alan jakaa rivejä, muodostaa säkeitä.

Säkeestä tulee mieleeni peippo, joka nuolee siementä, laulaa tsip tsip (en tiedä mitä peippo laulaa, en puhu peipon kieltä vaikka olen satakieli), ruisrääkän päällä puolikuu. Säe on vajaa sitä mistä se katkeaa ja mitä sen jälkeen jää sanomatta. Runo on ellipsis. Runo ei ole ote kielestä tai mielestä vaan mieletön peippo, joka rääkkää ruisrääkkää ja huutaa kaivoon.

Runo antaa minulle enemmän vihaa, lihaa vihaan ja vihan lihaa. Leikki leikkimisen vuoksi, säe runon vuoksi, ei analogiaa. Vihaa riimin viiniä, liehi viinin riimiä, syö pihvi ja viipaloi hauki. Rivi rivin yksikkönä, runo hauen muistia. Pane paloiksi!

Nous kääkkä pensaaseen, loi louhi kuuhun palamaan, söi niekka bratwurstinsa. Mieletön on tuo kielen veivi, vanhasta vara vaa’stavi. Kielen mukainen umpiperso. Laulaja iäisen hangen.

Kielen ja kirjallisuuden opettajat nousevat luokkahuoneissaan seisomaan. Aplodeja! Te olette havainneet valheen, te olette etujoukko, te näette Yrjö Jylhän arvon, te arvossa väkevät, vahvat, te suosiolliset.

Mihin tarvitsisin runouden kieltä? Teillekö? Saisiko olla? Entä muutama fraasi kaiken päälle? Syökää päänne, joutukaa!

A.S. kirjeessä A.A:lle 19-99 7/8