Yleisö vaatii vastinetta lehteen, muttei tiedä, mitä vaatii tai saako vastiketta. Nyt sukelletaan termipankkeihin ja julistuksiin ja kuvaillaan eläviä käytäntöjä joukkoviestinnässä. Mikä kumma on vastineoikeus?

Yleisö pohjaa käsityksensä joukkoviestinnästä eri lähteistä saamiinsa tietoihin ja kokemuksiinsa. Yleisö ei lue joukkoviestinnän sääntelyn oppikirjoja eikä yleensä ole valmistautunut kohtaamaan alan itsesääntelyä, jota hoitaa Julkisen sanan neuvosto. Lisäksi journalistien tuntema ammattikieli voi käyttää termejä eri tavoin kuin yleiskieli.

Yleiskielen käyttöä kuvaava Kielitoimiston sanakirja kertoo 'vastineesta':

2. (vars. kirjallinen) vastaus arvosteluun, moitteeseen tms. Kirjallinen, suullinen vastine. Lehdessä julkaistu vastine arvosteluun. Laati vastineen yleisönosastokirjoitukseen.
Oik. vastaajan oikeudenkäynnissä antama selvitys, joka sisältää hänen vaatimuksensa.

Määritelmä 1 kertoo merkityksestä jotakin vastaavana asiana, määritelmä 3 merkityksestä vastikkeena. Vain määritelmä 2 on kiinnostava joukkoviestinnän kannalta. Kielitoimiston sanakirjan mukaan vastine on vastaus arvosteluun tai muuhun sellaiseen. Tämä on totta.

Journalistien ammattikielessä 'vastine' määritellään tiukasti Julkisen sanan neuvoston vuonna 1978 antaman periaatelausuman mukaan:

Vastineella tarkoitetaan arvostelun tai loukkauksen kohteeksi joutuneen oikeutta vastata julkistettuun tietoon.

Journalismin sääntelyssä puhutaan 'vastineoikeudesta': on hyvän journalistisen tavan mukaista suostua arvostelun kohteen perusteltuun vastinepyyntöön. Oikeus määritellään alan itsesääntelyelimen Julkisen sanan neuvoston luomissa käytänteissä ja laissa sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä (3 luku):

Yksityisellä henkilöllä, jolla on perusteltu syy katsoa aikakautisessa julkaisussa, verkkojulkaisussa tai niihin rinnastettavassa, toistuvasti lähetettävässä ohjelmassa esitetyn viestin loukkaavan itseään, on oikeus saada vastine julkaistuksi samassa julkaisussa tai ohjelmassa. (8 §)

Rajaukset ovat merkittäviä: yksityinen henkilö (ei yhteisö) omassa asiassaan arvostelun (ei kuitenkaan esim. kulttuurikritiikin) kohteena, perusteltu syy (arvioinnit käytännöstä ja mm. hallituksen esitys 54/2002 käsittelyineen). Vastineen laatijan kannalta merkittävä on mm. 10 §:n ohje "Vastine tai oikaisu ei saa olla sisällöltään lainvastainen eikä loukkaava."

Julkisen sanan neuvosto arvioi sen eteen tuoduista kiistatilanteista, rikkoiko tiedotusväline kantelijan oikeutta vastineeseen jättäessään sellaisena tarjotun julkaisematta. Vastineoikeutta ei muodostu aina.

Koska 'vastine' on tarkasti rajattu journalismin sääntelyssä vastineoikeuden käyttöön, tiedotusvälineet eivät lähes milloinkaan kutsu mitään muita kirjoituksia vastineiksi. Yleisönosastoissa julkaistaan kirjoituksia, keskustelupuheenvuoroja, vastauksia muiden kirjoituksiin ja muuta sellaista, mutta vastineita julkaistaan ainoastaan, kun tiedotusväline myöntää, että henkilölle on muodostunut vastineoikeus tai tiedotusväline arvioi aiheelliseksi julkaista kirjoituksen nimenomaan vastineena.

Sen sijaan esimerkiksi Opetushallituksen julkaisemassa etälukiomateriaalissa käsitellään 'vastinetta' 'vastauksen' synonyyminä:

Mielipideteksti voi myös olla vastaus (= vastine) johonkin aiemmin kirjoitettuun ja julkaistuun tekstiin. Näin käydään keskustelua julkisesti jonkin lehden palstalla.

Etälukiomateriaalissa myös ohjataan opiskelijaa kirjoittamaan harjoituksena lehteen vastine selvästi ilman vastineoikeutta. Hiljattain saamieni tietojen mukaan opetuksessa on ainakin yksittäistapauksessa käytetty tämänkaltaista määrittelyä. Yleisön ja tiedotusvälineen kohtaaminen vaikeutuu, mikäli vuorovaikutuksessa käytetään samoja käsitteitä eri merkityksissä.

Vastinevaatimus on tyypillinen konfliktitilanne, johon tiedotusvälineen päällikkötoimittaja joutuu yleisön edustajan kanssa. Median monimuotoistuminen mukaan lukien sosiaalinen media ovat lisänneet konfliktin mahdollisuuksia aiemmista vuosikymmenistä. Kun yleisön jäsen tahtoo saada "vastineen" lehteen, odotukset helposti nousevat ja vaatimukset usein kasvavat. Tiedotusvälineeltä voidaan odottaa tekstin i) julkaisemista ii) sellaisenaan iii) pikaisesti ja ehkä iv) anteeksipyynnön kera. Neljäs kohta on erittäin harvinainen, kolmas kohta yleensä tarpeeton, toista kohtaa vastaava toimittaja ei edes saa noudattaa ehdoitta, koska hän vastaa myös yleisön puheenvuoroista tiedotusvälineessä, ja siksi myös ensimmäinen kohta on tiedotusvälineen aina harkittava itsenäisesti.

Tiedotusvälineiden erikoistapauksista yksi on toisen välineen julkaisema "vastine" toisen viestintään. Esimerkiksi Perussuomalaisten Suomen Uutiset julkaisi vuonna 2016 valtiosihteeri Samuli Virtasen "vastineeksi" nimitetyn kommentin Kauppalehdessä julkaistuun kolumniin. Valtiosihteeri osoitti toisessa välineessä julkaistun kirjoituksensa Kauppalehden kolumnistille ja päätoimittajalle. Tällainen teksti ei ole journalismin sääntelyssä tarkoitettu 'vastine'.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on julkaissut verkossa työntekijöilleen ja toimijoilleen tarkoitetun ja asiantuntevasti laaditun käytännön ohjeen oikaisusta ja vastineesta. Esimerkiksi STT kertoo verkkosivuillaan julkaisemassaan tyylikirjassa avoimesti vastine- ja oikaisuoikeudessa noudattamansa käytännöt.