Panin Twitterissä liikkeelle keskustelun digilehtien nykytilasta ja kehityksen ongelmista. Kerron vihdoin hieman käytettävistä sisältökokonaisuuksista. Lopuksi kysyn, miksi me journalistit edelleen kopioimme rajoituksia painokoneelta, kun meillä on muokattavissamme muuttuvan tiedon sähköinen meri.

Panin Twitterissä liikkeelle keskustelun digilehtien nykytilasta ja kehityksen ongelmista.

#Digilehti en voima on sisällön järjestämisessä. Niiden virhe on jättää tämä tekemättä: Jutut katoavat. #Haku jopa puuttuu. #journalismi

— Johan Alén (@journalistalen) 15. helmikuuta 2015

Sivusin aihetta itse asiassa Twitterissä aiemminkin keskustelussa Perttu Kauppisen kanssa, silloin kun hän vielä oli Helsingin Sanomissa digistä vastaavana toimituspäällikkönä (nyt hän on Etelä-Suomen Sanomien päätoimittaja). Kirjoitin blogiin sanomalehtien iltapäiväpainoksista, mutta asia jäi kesken ja lupasin palata siihen.

.@EYrjola Kun @PerttuKauppinen puhuu finite readista, minä puhun käytettävästä sisältökokonaisuudesta – ja haluamme lopulta samaa: hyvää.

— Johan Alén (@journalistalen) 27. elokuuta 2014

Keskustelimme Kauppisenkin kanssa siis ”lehden” ”juttujen” järjestämisestä ”digitaaliseksi tuotteeksi”. Kauppinen puolusti sittemmin iltapäiväpainosten ”vain kourallista uutisia” Suomen Lehdistössä: ”Eniten tästä hyötyy ihminen, joka ei päivän aikana roiku internetin uutisten äärellä.” Ja miksipä ei: koostetaanhan uutisia edelleen vastaanottajille äidinkielisiksi televisiolähetyksiksikin, vaikka keskenään kilpailevilta kansainvälisiltä kanavilta saa reaaliaikaiseksi tähdätyn kuvan suurimmista globaalisti kiinnostavista tapahtumista.

Mutta nopeammin huhut saa vaikka Twitteristä, usein jopa jokseenkin tarkistetut uutiset suoraan ammattijournalistien tileiltä, hetken päästä valppaimpien tiedotusvälineiden tileiltä. Yhä useammin tiedotusvälineen käsittelemän uutisaiheen lähde on julkinen tiedonvälitys tiedotusvälineiden ulkopuolella.

En pidä vielä tätä ongelmana, osaksi koska olen jäävi asianosainen. Kiitos, haluan vielä palkkaa uutisten välittämisestä. Varsinainen ongelma on itse tuote, joka on kaikkialla kelvoton menestyskonseptiksi.

#Digilehti yleensä kopioi vanhaa konseptia ja vain harvoin luo uutta. #journalismi

— Johan Alén (@journalistalen) 15. helmikuuta 2015

Digitaalisen iltapäivälehden pysäytyskuva kesken päivän on paluu iltapainosten aikaan jokseenkin kauas menneisyyteen. Aamun lehti toimii vielä nykyisin olemassaolevia yhteisöjä kokoavana konseptina (emme saa turhaan uskoa, että nykyisten parikymppisten ja heitä nuorempien mediankulutustottumukset muuttuvat aamun tai illan lehden kaipuuksi – jopa me nelikymppisen kieppeissä keikkuvat olemme onnistuneet vähentämään television broadcastin vastaanottoa ja siirtymään kasvavassa määrin on demand -videon kulutukseen).

Näköislehti antaa yksi yhteen saman sisällön kuin paperille painettu lehti. Uudelleen digijulkaisua varten tabletin ruutua ajatellen taitettu tablettilehti antaa saman eri näköisenä ja suhteettomin kustannuksin. Verkkosivuille maksumuurin taakse sellaisinaan taittamattomina pannut paperilehden jutut kadottavat vähintään taitolla ilmaistun informaation ja usein osan kuvin ja tekstillä ilmaistusta informaatiosta virheiden tai tietoisten päätösten seurauksena. Yhteistä eri julkaisumalleille on, että sisältöä jalostetaan harvoin ja satunnaisen oloisesti.

Juha Honkonen ja Jussi Lankinen kiinnittivät huomiota median tilanteeseen kirjallaan Huonoja uutisia (2012). Tämä on vain osittain provokaatio: Iltadigipainos ja näköislehti ovat ennemmin osa viimeistä rahastusta vanhoilla mediatuotteilla kuin kehitystyötä tulevaisuuden liiketoiminnaksi. Iltapainos muistuttaa enemmän 1990-luvun lopun ”uraa uurtavista” verkkosivustoista kuin aiempien vuosikymmenten rahaa takovasta rullaoffset-painokoneesta.

Twitteristä havaitsin myös, että Ruotuväki-lehden uudistunut digilehti sai lukijaltaan kehuja:

.@Ruotuvaki-lehdelle tunnustus: Uusi #digilehti on erinomainen; asultaan, sisällöltään, ja luettavuudeltaan. #turpo http://t.co/vDmS1W6Kku

— SBS (@StratInt) 6. helmikuuta 2015

Näköislehti vastaa moniin tarpeisiin ja riittää monille. Se vain ei sovi liiketoimintaan eikä hyperteksteista koostuvaan linkkitodellisuuteen.

Ville Tolvanen totesi heti Twitterissä käydynkeskustelun kärkeen hyvin:

@journalistalen blogini lukijoista jopa 25% tulee hakukoneista, ihan kuin mediat eivät ymmärtäisi nettiä ollenkaan... #V

— Ville Tolvanen (@villetolvanen) 15. helmikuuta 2015

Tiedotusvälineet tarvitsevat kaikki hakukoneosumansa ja entistä enemmän niitä (ne ovat osa globaalia hypertekstin kudelmaa, aitoihin tehtyine maksumuuriportteineen kaikkineen), mutta ne haluavat myös ennen kaikkea yleisönsä saapuvan mahdollisimman usein suoraan niiden itsensä ääreen uskollisina lukijoina. Ne ovat oikeutetusti ylpeitä brändejä. Näköislehdet ja iltadigit ovat yritys myös tähän – mutta kopioimalla vanhaa. Se ei voi riittää. Se ei saa riittää itseään kunnioittavalle journalistille.

Päädyn heittämään blogin loppuun löpisevän sanan: innovaatio. Suomessa on meneillään jos jonkinlaista innovaatiokilpailua medialle, median kansainvälistymiselle ynnä muuta. Iso osa on pelkkää löpinää. Sanoma kokeili kansainvälistymistä. Joidenkin julkaisualustojen olisi syytä saada asennuksia ja ylläpitosopimuksia myytyä. Jotain uutta olisi hyvä nähdä.

Minulla on vain yksi täysin itsestäänselvä innovaatio, jota jokaisen pitäisi noudattaa välittömästi kaikissa tehtävissään. Käytettävät sisältökokonaisuudet. Huomio suunnataan sovelluksien teosta ihmisten tarpeisiin ja pyritään sekä tyydyttämään tarpeita että herättämään niitä mahdollisimman yksinkertaisesti eli myös kustannustehokkaasti. Unohdetaan raja-aidat, kadotetaan kiinteät jaottelut, ohjataan suuntaa – antamalla vapaus. Ymmärretään ja hyödynnetään hypertekstin mahdollisuudet. Edistetään avoimia rajapintoja ja pyritään suojaamaan omaa liiketoimintaa vähentämällä sitoutumista valintoihin, jotka määrittävät ennalta lopputulosta. Siirretään saadut hyödyt asiakkaalle.

Kyllä, kaikki voivat (ja saavat) tehdä finite read -tyyppisen kokonaisuuden, kun sille on tarvetta. Esimerkiksi Long Playn singlet ovat selkeästi tällaisia. Long Playn tekijät ovat myös ymmärtäneet täydentää tarjontaansa tavanomaisilla verkkosisällöillä, joissa valotetaan varsinaisen tuotteen taustoja ja julkaisua tuoreempia kehityskulkuja.

Yksi tyypillisten digilehtien virheistä on raja-aita perinteisesti kiinni pannun finite read -sisällön ja tuoreiden tietojen välillä. Miksei tuorein tieto virtaa sisältöpaketin sisällä? Miksi käyttäjän pitäisi poistua finite read -kuplastaan saadakseen uusimman, mitä sisällön myyjällä on tarjota? Miksei hän näe finite read -kokemuksensa sisältä edes sitä, mitä lehden arkistossa on aiemmin kerrottu aiheesta? Miksi me journalistit edelleen kopioimme rajoituksia painokoneelta, kun meillä on muokattavissamme muuttuvan tiedon sähköinen meri?

Ehkä suurin Long Playn oivallus on, että he eivät kehittäneet aluksi alustaa, jonka sisällä singlejä olisi voinut lukea vaikkapa tablettitietokoneelta (ja niitä voi silti lukea tabletilla, alustariippumattomasti). Jakeluväline on standardimuotoinen tiedostojulkaisu, joka voidaan toimittaa asiakkaalle eri tavoilla. Ratkaisu voi olla elegantti, kun tuote on yksinkertainen. Myöhemmin tuotetta ehtii kehittää tarpeiden mukaan.

Valitettavasti lehtituote on singleä monimutkaisempi, ja sen selviytyminen edellyttää hyvän palvelukokonaisuuden kehittämistä ja sen onnistunutta hinnoittelua. Esimerkiksi iltapainoksen jakaminen tilaajille ilmaiseksi on kokeilu, ei liiketoimintaa.