Tämä blogi alkaa hauskaan aikaan. Helsingin Sanomat uudistui täydellisesti broadsheet-sivukoosta tabloidiksi (ja menestyy takuuvarmasti Society for News Design Scandinavia -järjestön Best of Scandinavian News Design-kilpailussa ensi vuonna – vaikka redesign-sarjan voitto voikin jäädä haaveeksi erinomaisista tekijöistä ja hyvistä skandinaavisista henkilösuhteista huolimatta).

Hesaria seuraten käytännössä kaikki jäljellä olevat suomalaiset broadsheetit miettivät mahdollisimman nopeaa siirtymistä tabloideiksi Lehtiyhtymästä Aamulehden viimeisten Alma-mohikaanien kautta Maaseudun Tulevaisuuteen asti.

Yksi aikakausi on lopuillaan yhtenäiskulttuurissamme. Voi jo sanoa, että on luultavaa, ettei ansioluetteloni ikinä kasva broadsheet-sivujen taittamisella. Ison sivukoon taitamisesta tulee tarpeetonta, koska kysyntä katoaa. Silti olisi ollut mukavaa nähdä sekin. Yritin kyllä, Aamulehteen, mutta sielläkin työhaastattelussa tarjottiin kesäsijaisuudeksi tabloid-viikkoliitteen tekoa. Pyrkimystäni broadsheetin äärelle ei enää viime vuosikymmenen puolivälissä arvostettu.

Helsingin Sanomista vapaavuotta viettävä ulkomaantoimittaja ja ulkomaantoimituksen esimies Heikki Aittokoski kirjoitti blogissaan ”Narrien laiva” muistoja Helsingin Sanomien broadsheet-ajasta. Hän seurasi lehden uudistuksen loppuvaiheita ulkopuolelta.

Muistini yllätti tieto, että Hesari tehtiin saksitaittona vielä vuonna 1995. Vuoden lopulla aloitti lehden jo silloin näyttävästi toteutettu Nyt-liite, joka tietenkin taitettiin tietokoneella. Saksitaitosta olen saanut lukea vain kirjoista, vaikka olen toki liimaillut ladottuja tekstipalstoja kopiokoneen monistettaviksi harrastelehteen ja jopa asioinut sanomalehden reprossa saadakseni harmaasävykuvia rasteroitua.

Esimerkissä Helsingin Sanomat näyttää, mitä broadsheetillä voi tehdä (18.12.2011). Sunnuntain avaus arvostettiin SNDS:n kilpailussa viime vuonna kullan arvoiseksi Visual Communication -sarjassa. Taidokas kuvitus on Lasse Rantasen, jonka portfoliossa sivu on itseoikeutetusti tätä kirjoittaessani esillä. (Hesarin muutos tabloidiksi on luonteeltaan sellainen, että sen käsittely vaatinee useita tuumaustaukoja. Ne on kätevintä sijoittaa bloginkirjoituskertojen väliin.)

Historiaan ovat siirtyneet erilaiset laskutikun kaltaiset apuvälineet tekstin viemän tilan laskemiseksi, paperiveitset ja pica-viivaimet, valopöydät ja reprokamerat, pimiöt ja filmit. Ammattitermejäkin on vaihdettu: Markus Itkosen Typografian käsikirjan jälkeen niin sanottu nuori polvi ei kuvittelekaan puhuvansa ”väärin” keilistä vaan sanoo riviväli. Jos siis puuhailee lehden ulkoasun kanssa. Ketään muita lehtialalle saapuneitahan termit eivät enää kiinnosta.

Toimitusten työntekijät ovat oma lajinsa. Me olemme kaikki narkkareita, riippuvaisia kiireestä, ja nautimme, kun saamme kainalot hiessä takoa lehteä eteenpäin mahdollisimman lyhyen matkan päässä deadlinesta. Vanhempana kicksit saa helpomminkin, ja aseman tuomalla vapaudella korkealla toimitushierarkiassa voi isossa toimituksessa riittää jo tieto siitä, että muut ahertavat ja lehti ilmestyy.

Julkaiseminen internetissä on jo muuttanut uutistoimintaa ja paperilla ilmestyviä lehtiä, ja ne muuttuvat vielä lisää. Osa myös katoaa. Uskon brandin voiman riittävän useimpien kohdalla viemään ne läpi myös paperin loppumisesta, joka väistämättä kohtaa painokoneita. Muutokset merkitsevät, että vanhat konstit eivät enää pian riitä.

Koko alan pitää uudistua. Siitä me alamme puhua. Nykyisessä julkaisualustassa tehtävän kehitystyön kautta. Meillä on nimittäin yhä vähemmän ja vähemmän mahdollisuuksia selvitä hengissä, jos tuotamme ihmisten silmille paskaa: tekniikan kehittyessä ja tietotason kasvaessa yhä useampi tietää, että asiat voi tehdä paremmin. Punaisesta mökistään soittavaa ”Pihtiputaan Mummoa” kannattaa kuunnella, koska hän voi osata ohjelmoida verkosta lukemansa näköislehden paremmin kuin sen luonut intialainen teinijoukko.