Matti Mäkelä arvioi Marko Leinon teoksen Saasta (Teos 2013) Helsingin Sanomissa tavalla, joka nostatti kipakan keskustelun kirjallisuuden pienessä piirissä. Leino vastasi kritiikkiin Helsingin Sanomissa keskustelupuheenvuorolla. Itse ongelma on jäänyt moraalisen närkästyksen varjoon. Ongelma on editorin tehtävä.

Kriitikko Matti Mäkelä arvioi Saastaa:

Patricia Cornwellin jälkeen tv-katsojat Suomessakin ovat ilta illan jälkeen saaneet seurata patologin pöydällä makaavia tytönruumiita. Itsekin kyllästyin niihin niin perusteellisesti, että rupesin katsomaan YouTubesta pelkästään klassisia Poirot- ja Sherlock Holmes -dekkareita, jotka ovat sentään hienostuneita.

Saasta on kuulemma kolmiosaisen trilogian viimeinen osa, mutta kirjat voi "onneksi" lukea missä järjestyksessä tahansa. Minulle asialla ei ole merkitystä, koska tämä oli ensimmäinen ja viimeinen.

Tekstilajina sanomalehden kaunokirjallisuuskritiikki ei käsittele kriitikon Youtuben-katselutottumuksia, mutta Helsingin Sanomissa julkaistussa kritiikissä niitä käsitellään kappaleen verran.

Runoilija ja kriitikko Jukka Koskelainen opetti Helsingin yliopiston kirjallisuuskritiikin harjoituskurssilla aikoinaan taustoittamisen tärkeyttä: kritiikin lukijalle pitää antaa riittävä tieto kirjan ja kirjailijan suhteuttamiseksi muuhun kirjallisuuteen. Siihen aikaan näitä tietoja ei vielä saanut helposti tietoverkosta. Vaatimus on välttämätön. Kriitikon täytyy tietää, mitä on arvioimassa, ja hänen täytyy kertoa siitä tärkeimmäksi ja kiinnostavimmaksi tiivistämänsä osa lukijalle.

Arvioksi laaditussa tekstissä kriitikko ei yleensä voi ilmoittaa, ettei tunne lainkaan teosta edeltänyttä ja siihen liittyväksi ilmoitettua tuotantoa. Tyylitöntä ja turhaa olisi ylpeillä lukemattomuudellaan.

Tiedotusvälineen kannalta tällaista tietosisältöä ei kannata julkaista kirjallisuuskritiikkinä, koska osuudet eivät palvele lukijaa ja koska ne myös osoittavat kritiikin jättävän täyttämättä siltä odotetun tehtävän. Yksi tiedotusvälineen editoivan portaan monista tehtävistä on valvoa päätoimittajan puolesta, että lehden sivut ovat toimituksellisen linjan ja sisäisten ohjeiden mukaiset. Vaatimus sisältää kaiken kirjoitusvirheistä siihen, että sisältö ei riko lakia tai journalistin ohjeita. Väliin mahtuu koko inhimillinen kirjo.

Tiedotusväline ei ole oksentamisen väline, ja editorin tehtävä äärimmilleen vietynä on torjua oksennusta sekä tarvittaessa ojentaa ämpäri ja säilyttämisen arvoisilta pyyhkiä suupielet. Sitä ämpäriä ei heitetä painokoneeseen, ja kirjoittajalle annetaan tilaisuus laatia uusi teksti.

Editori pyrkii pysymään kohujen ulkopuolella, jollei niiden synnyttämistä erikseen sovita hänen tehtäväkseen.

Muuten: Helsingin Sanomat ei näytä edelleenkään verkossa linkittävän julkaisemiensa tekstien yhteyteen niiden herättämiä keskustelupuheenvuoroja. Tämä on puute.